Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Haarukkavatkain

Ruokablogi

Category: Ruokapuhetta (page 1 of 2)

Kiinalainen juttu

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ ATRIA SUOMI JA SUOMEN BLOGIMEDIA

Vietin viime perjantaina mielenkiintoisen päivän Atrian vieraana Seinäjoella (tai Nurmossa, jos ihan tarkkoja ollaan). Atria aloitti vuonna 2017 suomalaisen porsaanlihan viennin Kiinaan ja tämän teeman ympärille päivämme rakentui. Hyppäsin aamuvarhain silmät ristissä Seinäjoen junaan ja paikan päällä tapasin bloggaajakolleegat; Kokit ja potit Hannelen, Kaikkini äitini reseptit Nannan,  Johannan Hellan ja viinilasin välissä sekä Mervi ja Arin Hellaan koskin -blogista.

Suomalainen possu on maailmalla arvostettua

Pentti, Honkalan tilan isäntä. Honkalan tilalla on noin 1500 possua.

Aloitimme päivämme Atrian tiedottaja Marja Latvatalon johdolla Honkalan tilalta. Siellä pääsimme isäntä Pentin johdolla kurkkimaan possujen touhuja lasin takaa. Idean tähän possushowroomiin Pentti sai tilavierailultaan Hollannista. Varsin toimiva idea onkin; vieraat voivat tutustua sikalan toimintaan vähemmän hajuisessa ympäristössä ja possut puolestaan eivät altistu vieraiden mukanaan tuomiin pöpöihin, vaikka omissa kengissä ei sikalaan saakaan astua.

Yksi syy miksi suomalainen possu herättää mielenkiintoa Kiinassa on lihan hyvä maku, mutta suurin syy piilee tuoteturvallisuudessa. Suomessa, toisin kuin esimerkiksi Hollannissa tai Tanskassa, antibiootteja annetaan tuotantoeläimille vain tarvittaessa. Liha on jäljitettävissä ja koko tuotantoketju pitää huolen siitä, että pakkaukseen päätyvä liha on turvallista nautittavaksi.

Possut karsinassa

Pentti kertoi, että syntyessään pikkupossut saavat korvaansa vihreän läpyskän, jolla ilmaistaan sitä, että possu ei ole saanut antibiootteja. Tämä läpyskä seuraa possua koko sen elinkaaren. Jos jostain syystä antibiootteja tarvitaan, otetaan läpyskä pois ja siirretään toisiin tiloihin. Näin possu teurastettaessa ei päädy antibioottivapaiden possujen kanssa samaan. Siten voidaan varmistaa, että liha on todellakin antibioottivapaata. Honkalan isännän mukaan noin 10% sioista joudutaan antamaan antibioottia jossain elinkaaren vaiheessa. Lääkityillä possuilla on luonnollisesti varoaika ennen teurastusta, jotta lääkejäämiä ei siirry lihan mukana ravintoon.  Myöhemmin laitoskierroksella saimme kuulla, että Suomi ja Ruotsi ovat niitä harvoja maita, joilla on lupa viedä sian lihaa Uuteen Seelantiin, sillä meillä käytetään vähän antibiootteja ja possut ovat salmonellavapaita. Ja se on tietysti tässä mainittava, että suomalaisilta possuilta ei saparoita typistetä, sillä possuilla on enemmän tilaa karsinoissa ja ne eivät siksi käy toistensa päälle. Possun saparot ovat muuten yksi vähän erikoisemmista vientituotteista Kiinaan!

Honkalan tilalla possuja on 1500 ja possut kasvavat noin 120-kiloisiksi ennen teurastusta. Karsinoissa possuilla oli virikkeinä palloja ja puukeppejä ja kun Pohjanmaalla ollaan, niin pallot olivat vanhoja pesäpalloja ja mahtuipa mukaan isännän tyttären vanhoja pesäpallomailojakin. Ruokaa on tarjolla viisi kertaa päivässä ja yöksi sikalassa valot sammuvat, jotta possuilla säilyy vuorokausirytmi. Ravinnoksi nämä possut saavat mm. Koskenkorvan tehtailta ylijäänyttä ohramäskiä sekä heraa, joka on myös elintarviketuotannon ylijäämää. Näiden lisäksi annetaan viljaa, ohraa ja vehnää. Lähiruokaa siis possuillekin!

From nose to tail

Possut linjalla

Honkalasta siirryimme Atrian tehtaalle, joka on kooltaan hulppeat 14 hehtaaria pinta-alaltaan! Atria työllistää tällä hetkellä Nurmon tehtaallaan noin 2000 työntekijää ja kesätyöntekijöitäkin on 700. Tuotantojohtaja Markku Hirvijärven johdolla lähdimme tutustumaan tähän valtavaan tehtaaseen ja voin kertoa, että kilometrejä kertyi askelmittariin! Ihan pienestä laitoksesta ei tosiaankaan ollut kyse. Täällä valmistuvat niin raakalihat, makkarat kuin valmistusruokakin kuluttajien ja suurtalouskeittiöiden tarpeisiin.

Tehdaskierros oli todella mielenkiintoinen ja pääsimme katsomaan ruhojen paloittelua ihan vierestä. Minulle oli yllätys kuinka iso osa paloittelusta edelleen tehdään käsityönä. Toki osa paloittelusta tapahtui koneellisesti robottien avulla, mutta todella moni vaihe tehtiin käsin. Työ on raskasta ja Markku kertoikin, että  lihanleikkaajaksi hakevan täytyy selvitä kuntotestistä vähintään arvosanalla 3 (asteikko 1-5). Pelkkä raaka voima ei yksistään tietysti riitä, vaan lihanleikkaajalla täytyy olla myös hienomotoriikka kunnossa. Ammattitaitoisten lihanleikkaajien löytäminen ei helppoa ja Atriallakin on jatkuvassa koulutuksessa työntekijöitä tätä varten. Koulutuksesta pääsee läpi tosin vain murto-osa.

Mutta mitä sinne Kiinaan sitten viedään? Kaikkea mitä meillä ei syödä, voisi todella oikaistusti sanoa. Aiemmin mainitsinkin jo ne maailman pisimmät sian saparot, mutta myös korvat ja sorkat pakataan Kiinan kontteihin. Erilaiset kylkipalat, luilla tai ilman ovat suosittuja. Ja toisin kuin Suomessa, lähtevät nuo kylkipalat Kiinaan myös nahallisina. Atrian omilta sivuilta bongasin tiedon, että mm. possun potka leikataan hieman eritavoin, jotta sen saa tarjottua pöydässä pystyasennossa! Sisäelinten osalta on vientilupaa vaikeampi saada, joten ne hyödynnetetään kotimaan markkinoilla vähittäiskaupassa sekä lemmikkieläinruokina.

Pakkaukset valmiina maailmallle

Kierroksen aikana selvisi, että Aasian vienti ei ollut aivan uusi juttu Atrialle, sillä he ovat jo lähes 20 vuotta vieneet sianlihaa Etelä-Koreaan, jossa heillä on isoja ravintola-asiakkaita. Kiinan päässä asiakkaat ovat tehdasasiakkaita sekä vähittäiskauppoja. Viime vuonna Atria vei Kiinaan 3 miljoonaa kiloa suomalaista possua. Se on aika paljon se! Aiemmin mainitsemaani Uuteen Seelantiin lähtee konteissa possun kylkeä, josta paikan päällä valmistetaan pekonia. Possun matka Uuteen Seelantiin kestää laivalla 80 päivää.

Se mitä itse kovasti kierroksella ääneen harmittelin, oli lihapalojen trimmaus rasvattomiksi kotimaisten kuluttajien käyttöön. Siinä se ulkofile meni upealla pintarasvalla, joka sitten leikattiin pois, koska me suomalaiset kuluttajat emme ymmärrä mikä on hyvää. Ja ne upeat kylkirivistöt nahkoineen ja rasvoineen! Onneksi tilanne on hieman muuttumassa, kiitos juurikin aasialaisten ruokaohjeiden sekä kokoajan vahvistuvan bbq-trendin myötä.

Kierroksella siinä lihalaatikoiden keskellä tuli tietysti puheeksi lihan syönnin ympäristövaikutukset ja miten erityisesti Kiinassa jatkuvasti kasvava väestön määrä tulee vaikuttamaan tilanteeseen. Elintason noustessa myös lihan osuus ravinnosta kasvaa. On selvää, että tilanne on pitkällä aikajänteellä kestämätön. Jossain vaiheessa liha tulee siirtymään arkipäivän raaka-aineesta luksustuotteeksi, joihin harvalla on varaa. Sitä ennen voimme jokainen tehdä muutoksia ruokavalioomme ja aloittaa vaikka siitä, että syömme vähemmän, mutta parempaa lihaa.

”Seuraavaksi hiero vatsalaukku maissitärkkelyksellä ja konjakilla.”

 

Kun ruokabloggaajista oli kyse, ei päivää voi päättää ilman ruoanlaittoa! Tehtaalta hyppäsimme taas pikkubussiin ja hurautimme paikalliselle metsästysmajalle, joka kuten pohjalaiseen tyyliin sopii, näytti enemmän paremman luokan hirsihuvilalta kuin miltään äkkiseltään kasaan kyhätyltä majalta! Siellä meitä odotteli Helsingissä asuva Jing Liu, joka myös on bloggaaja. Hän tosin bloggaa kiinaksi, joten ohjeiden osalta on näihin meidän kuvauksiimme tyytyminen.

Sichuaninpippurit

Jing oli laatinut meille 7 ruokalajin kiinalaisen kotiruokamenun, jossa käytettiin erilaisia possun osia monipuolisesti – sattuman kautta aiottua monipuolisemmin itseasiassa! Jing oli nimittäin kirjoittanut ohjeet englanniksi ja ne oli meille suomeksi käännetty. Käännöksen yhteydessä oli pork belly kääntynyt vatsalaukuksi, melko tavanomainen virhe kylläkin, mutta toki ihan eri asia. Niinpä meillä oli tarjolla myös vatsalaukkua! Sitähän oli päästävä kokeilemaan ja tormakas Nanna tarttui tehtävään hetimiten.

Possun korvat

Minä sain tehtäväkseni siankorvien valmistuksen ja mikäs siinä, kuivatut sian korvat ovatkin meillä koiran suurta herkkua! Ja sattuvatpa muuten olemaan vielä Atrian possujen korvia, joita Best In -tehtaalla Kuopiossa koirille valmistetaan. Possun korvien kanssa Ari ja Merja valmistivat ihan killerihyvää chiliöljyä kuivatuista kokonaisista chileistä sekä sichuaninpippureista. Korvien valmistus oli helppoa; huolellisen pesemisen jälkeen ne keitettiin kahdesti mausteliemissä, kunnes syömäpuikko meni korvasta läpi. Kiinassa siankorvia syönyt Markku kertoi rakenteen olleen juuri oikeanlainen. Chiliöljy antoi korville sopivan potkun. Ehkä olisin suikaloidut korvat vielä käyttänyt kuumassa öljyssä, jotta pinta olisi rapsakoitunut, mutta hyviä ne olivat noinkin.

Kiinalaista kotiruokaa

Valmis possunkorva-annos

Kiinalainen kurkkusalaatti

Hauskin ohje oli kiinalainen kurkkusalaatti, jota varten kokonaiset kurkut leikattiin kahdesta suunnasta vinosti niin, että kurkku pysyi kokonaisena. Kurkut suolattiin ja lopuksi maustettiin kuumalla, chilillä maustetulla öljyllä. Varsinainen show stopper! Johanna otti käsittelyynsä hapanimellät possun kylkipalat, Hannelen tarttuessa mykytaikinaan. Ari ja Merja valmistivat luuttoman possunkyljen, jossa jujuna oli possupalojen paistaminen kuumassa sulassa sokerissa ja annokseen tuli myös viiriäisen munia. Mykyjä täytimme porukalla ja Jing ohjeisti meitä, että kiinalaisien mykyjen reunoja ei rypytetä, rypyttäminen kuuluu Japaniin!

Pulikointia karjalaisin ottein

Sen verran säpinää ja suihketta keittiössä piisasi, että sai kyllä koko ajan olla tarkkana mitä muut tekevät ja pitää samalla huoli omasta ruoasta. Ja kuvatakin piti! Lopputulokset olivat kaikki ihan hurjan hyviä. Erityisen paljon kaikkia etukäteen ehkä hieman jänskättänyt vatsalaukku osoittautui päivän hitiksi – se oli ihan tosi hyvää! Vatsalaukku oli toki laadultaan erinomainen, huolellisesti puhdistettu ja ei haissut missään tekovaiheessa pahalle, kuten aluksi ajattelin. Toivottavasti Nanna kirjoittaa tästä vatsalaukkuepisodista lisää ja saamme tarkemman kuvauksen siitä kuinka tuota raaka-ainetta tulee käsitellä.

Lopuksi istuimme pitkään pöytään nauttimaan ruoista ja oisimme istuneet kauemminkin, jos aika olisi sen sallinut. Lämmin kiitos kaikille päivään osallistuneille bloggaajille seurasta ja nauruista, Jingille ohjeista ja opastuksesta ja ennen kaikkea atrialaisille tapahtuman järjestämisestä! Taas tuli opittua vaikka mikä ja laitan varmasti ohjeet kotikokeiluun myös. Kannattaa myös pitää silmällä muiden päivään osallistuneiden bloggaajien postauksia!

Menumme koostui seuraavista ruoista:

Kiinalainen kurkkusalaatti

Possunkorvat ja itsetehty chiliöljy

Haudutettua porsaan kylkeä  (luuton kylki)

Hapanimelää porsaan kylkeä (luullista kylkeä, ribsejä)

Vatsalaukkua chiliöljyn ja juttujen kanssa

Paistettuja vihanneksi

Jauhelihamykyt (dumplings)

Friteeratut banaanit

 

Haudutettu luuton possunkylki karamellisoinnin jälkeen

Poliittisesti värjäytynyt valkoinen parsarisotto

On viime hetket tälle valkoiselle parsarisotolle, jonka ohje on jäänyt julkaisujonoon roikkumaan.  Parsa-aika alkaa pian olla loppusuoralla ja sivulta rynnivät pian ohitse meidän omat varhaiskasviksemme kovaa vauhtia!

White asparagus risotto

Risotot ovat yksi lempiruoistani ja te blogiani lukevat tiedätte suuresta rakkaudestani mozzarellaa ja parmankinkkua kohtaan.  Kuitenkin viime aikoina rakkauteni kaikkea italialaista kohtaan on alkanut horjua. Kaikki alkoi oikeastaan vuonna 2008, kun buffalomozzarellasta löydettiin hälyttävän korkeita dioksiinipitoisuuksia. Syyksi selvisi laiton myrkyllisten jätteiden hävittäminen laitumien lähettyville, jolloin maaperän ja veden saastuessa, päätyivät myrkyt myös karjaan. Yhtenä syypäänä tähän pidettiin Italian mafiaa.

Seuraava iso kohu kohdistui tomaattiviljelmiin ja siirtolaistyöntekijöiden ala-arvoisiin työoloihin. Osansa tästä mudasta sai myös tunnettu tomaattijätti Mutti. Samaan aikaan useat eläinsuojelujärjestöt toivat julkisuuteen järkyttäviä videoita buffalotiloilta, maitotiloilta, joiden maito käytetään parmesaanin tuotantoon sekä viimeisimpänä sikaloilta – niiltä, joiden possuista valmistetaan parmankinkkua.

Olen seurannut tätä kaikkea uutisointia sydän sykkyrällä ja tekisi mieli huutaa, että MITÄ HITTOA TE SIELLÄ OIKEIN TEETTE? Mutta mitä se minun huutamiseni mihinkään vaikuttaa? Toki tuotteita voi boikotoida ja siihen tämä parsarisotonkin ohje oikeastaan liittyy. Haluan kuitenkin herätellä meitä jokaista, meitä kuluttajia, sillä me olemme tähän osasyyllisiä. Vaatimalla jatkuvasti halvempaa ja halvempaa, olemme omalla kulutuskäytöksellämme ajaneet tilanteen siihen, että loppupeleissä tuotto otetaan tuotantoeläinten selkänahasta. Kirjaimellisesti.

Swedish Västerbotten cheese nad Finnish pork Crudo

Tuotantoeläinten kasvattaminen on kovaa, ympärivuorokautista työtä, josta ei paljon lomailla. Se on myös työtä, jota harva meistä osaa arvostaa ja siksi ei myöskään ole valmis lopputuotteesta maksamaan. Hyvin hoidettu lypsylehmä tuottaa parempilaatuista maitoa ja tuottaa sitä enemmän, mutta jos tuotteen ja työn arvostus on vähäistä ja siitä vaivasta saatu palkka olematon, ei ole ihme, jos tilallisen motivaatio eläinten hyvinvoinnin ylläpitämiseen on nolla. Onneksi vielä Suomesta löytyy paljon maito- ja lihatilallisia, joille eläinten hyvinvointi on se toimeentulon perusta, mutta kuinka kauan täälläkään jaksetaan jos työstä saatava korvaus ei edes riitä omaan toimeentuloon? Jo nyt on tullut esille todella huolestuttavia tapauksia, joissa eläinten hyvinvointi on ollut kaikkea muuta kuin hyvää.

Tämä siis johdantona siihen miksi risotostani tuli sellainen kuin siitä tuli. Lähdin tietoisesti etsimään korvaavia raaka-aineita parmesaanille ja parmankinkulle. Parmesaanin korvasin ruotsalaisella Västerbotten-juustolla ja risoton pinnalle parmankinkun sijaan laskostin kotimaista Tammisen Crudoa. Tuota Crudoa olemme käyttäneet viime aikoina tosi paljon, parmankinkut ovat pääsääntöisesti jääneet kauppaan ja buffalomozzarella ei enää joka kauppareissulla päädy koriin. Risottoriisi on sentään VIELÄ italialaista.

Pst. Viimeistä edellisessä Lantliv Mat&Vin -lehdessä oli ohje itsetehtyyn Fiori di latte mozzarellaan (lehmänmaitomozzarella). Jos kesällä aika antaa myöten, saatanpa kokeilla ohjetta!

Valkoinen parsarisotto

500 g valkoista parsaa
100 g voita
1 dl vettä

risotto
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
2 rkl voita
400 g risottoriisiä
1 1/2 dl valkoviiniä tai kuivaa vermuttia
n. 1 l kanalientä
1/2 tl suolaa
2 dl raastettua Västerbottenjuustoa
lisäksi
Tammisen Crudoa

Huuhdo parsat ja kuori ne huolellisesti. Napsauta parsoista kuiva kanta pois. Jos tyven leikkauskohtaan jää paljon kuitumaisia kuorihaivenia, kuori parsoja hieman lisää. Lisää kuoret kanaliemeen antamaan makua.

Viipaloi parsat noin 1 cm paloiksi, jätä nuput ehjiksi. Sulata kattilassa voi ja vesi, lisää parsat ja anna hautua kannen alla pehmeiksi, mutta ei mössöksi.

Risottoa varten hienonna sipuli ja valkosipuli. Kuullota niitä voissa pienellä lämmöllä. Nosta sitten lämpö ja lisää risottoriisi sekoittaen. Kuumenna, kunnes riisi alkaa ritistä. Lisää viini kerralla ja alenna lämpö. Kypsennä sekoitellen, kunnes viini on haihtunut.

Lisää kattilaan noin puolet kuumasta kanaiemestä. Keitä riisiä miedolla lämmöllä sekoittaen. Lisää uutta nestettä, kun neste on imeytynyt riisiin. Keitä riisi kypsäksi eli yhteensä 20-25 minuuttia.

Sekoita risoton joukkoon valkoiset parsat voiemulsioineen ja lisää myös raastettu juusto. Sekoita, peitä risotto kannella ja nosta pois liedeltä. Anna maustua muutama minuutti. Rouhi joukkoon halutessasi mustapippuria ja lisää annosten päälle Crudoa.

Voiko ruokaa valmistaa ilman ohjetta + hitsin hyvä tomaattipasta

Juttelin taannoin köksä/ruokatoimittajaystäväni kanssa reseptiikan laatimisesta ja siihen liittyvistä kiemuroista.  Keskustelumme polveili sinne ja tänne, niin tahtoo käydä kun kaksi saman alan ihmistä istuu saman pöydän äärelle. Erityisen mielenkiintoiseksi juttu muuttui siinä vaiheessa, kun ystäväni kysyi mitä mieltä olen kommentista: ”Teen kotona tosi paljon ruokaa, mutta en kyl koskaan käytä mitään ohjetta niiden tekemiseen.”

Ruokaohjeita ammatikseen laativalle ihmiselle tuo kommentti on aika latistava.  Miksi nähdä vaiva ideoimisessa, testaamisessa ja reseptien hiomisessa mahdollimman ymmärrettäviksi, toimiviksi ja vaivattomiksi, jos niitä ei käytetä? Se kertoo ehkä myös siitä kuinka tavanomaiseksi ruokaohjeet ovat muuttuneet ja niiden olemassaolo on itsestäänselvyys.

Tuo kommentti kirvoitti kuitenkin ajatuksen (joo, tiedän!), ja tästä keskustelimmekin tovin – voiko ruokaa ylipäätään valmistaa ilman ohjetta?

Tomatoes

Lähdetäänpä miettimään asiaa ihan alusta saakka. Äkkiseltään varmaan moni miettii, että paljon tulee tehtyä ruokaa ilman ohjetta. Kyllä, näin varmasti on. Meille kaikille muodostuu kotona niitä takuuvarmoja ruokia (se kuuluisa 10 ohjeen valikoima), joita osaamme silmät kiinni valmistaa, koska olemme tehneet niitä niin usein. Silloin on aivan validia todeta, että SIINÄ HETKESSÄ et tarvitse ohjetta ruoan valmistukseen. Tätä hetkeä on kuitenkin edeltänyt useita ruoanvalmistuskertoja ja se myös ensimmäinen kerta, kun olet lukenut sen ohjeen jostain alunperin.

Joku nyt älähtää, että itse kehittelee ohjeita ja ei tarvitse siihen toisten apua. Kyllä, sekin on mahdollista. Toiset tekevät sitä työkseen. Mutta kysyn, voiko ruokaa onnistuneesti valmistaa, jos ei ole minkäänlaista tietoa ruoanvalmistuksesta? Eli siitä vaikka kuinka kauan munia keitetään – sekin on resepti. Pastan keittämänen on myös resepti, jos keität sen pakkauksen ohjeen mukaan. Voit toki keittää sen miten haluat, mutta onko se silloin syömäkelpoista?

Kaikki kypsentäminen tai raaka-aineiden käsittely on ohjeita sinänsä ja siksi ilman jonkinlaisia ruoanvalmistuksen perustaitoja ei voi sanoa valmistavansa ruokaa ilman reseptejä. Ruokaa paljon valmistaneet, ruoanvalmistuksen periaatteisiin ja satoihin ruokaohjeisiin perehtyneet ihmiset, joilla on tuo taustatieto sekä kokemus, voivat edetä orjallisesta reseptien seuraamisesta reseptien kehittämiseen. Ja tätä työtä esimerkiksi kokit ja ruokatoimittajat tekevät.

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?

Pasta with fresh tomatoes

Tässä lopuksi vielä superkesäisen tomaatipasta ohje, joka ei oikeastaan ole edes ohje. Tomaatit kaikissa väreissään ja muodoissaan ovat nyt rynnistäneet kauppoihin ja eihän niihin voi olla tarttumatta! Kotimaiset pihvitomaatit ovat melkein lapsen pään kokoisia! Teimme tätä pastaa kaksikin kertaa peräkkäisillä viikoilla, kun se oli niin hyvää. Yksinkertaisuudessaan ohje menee näin:

Kuullota pienellä lämmöllä 4 viipaloitua valkosipulinkynttä desissä hyvää oliiviöljyä.  Keitä haluamasi pastaa. Kuutioi sekalainen määrä ihania erikokoisia ja -värisiä tomaatteja. Suikaloi reilusti basilikaa. Sekoita valkosipuli öljyineen kuuman pastan joukkoon ja lisää tomaatit. Kääntele hyvin sekaisin ja lisää basilikat. Rouhaise sekaan mustapippuria ja ripottele pinnalle sormisuolaa.

Muutama vinkki vielä – muista suolata pastan keitinvesi. Paadetut pinjansiemenet sopivat tähän hyvin. Ruokaisuutta saat revitystä buffalomozzarellasta.

 

Don’t stop believing

Ällös säihkähdä! Luvassa ei ole mitään kovin filosofista taikka tsemppihenkistä uraopasta. Otsikko viittaa lähinnä Journeyn mahtavaan biisiin, jota tässä junamatkalla olen kuunnellut lähes nonstoppina. Sen verran varoitan, että minkäänlaista ruokaohjetta tämä postaus ei pidä sisällään. Ensi kerralla sitten!

Lovely peaches from the summer

Luin vuoden vaihteessa jossain artikkelin (en kyllä muista lähdettä!), että ihmisen elämässä asiat tapahtuvat 7 vuoden sykleissä. Samassa artikkelissa mainittiin myös, että yksittäisen ihmisen elämässä merkittävät tapahtumat tai elämänmuutokset tapahtuvat usein aina samaan aikaan vuodesta. En tiedä kuinka tämä pätee teihin, mutta itse ainakin tunnistan tämän. Jostain syystä loppuvuosi ja vuoden alku ovat tällaisia muutoksen aikoja minulle. Siihen mahtuu niin ulkomaille muuttoa kuin opiskelujen aloittamista. Ennen kaikkea noille vuoden viimeisille kuukausille on osunut paljon muutoksia, jotka ovat koskeneet työtäni tavalla tai toisella.

Aina nuo muutokset eivät ole olleet toivottuja – välillä ne ovat olleet todella raastaviakin ja saaneet minut miettimään, että onko missään mitään järkeä. Joskus päätöksen teko on ollut omissa käsissäni ja olen astunut päättäväisesti, mutta sydän läpättäen kohti uutta. Tällä uuden polulla olen nyt taivaltanut reilut kaksi vuotta, kun jätin valituisen päivätyön taakseni. Nämä kaksi vuotta ovat pitäneet sisällään lukuisia hienoja työtilaisuuksia. Hieman ihmeissäni olen ollut siitä luottamuksesta mitä minua kohtaan on osoitettu, erityisesti kun osassa työtehtävistä on ollut kyse myös ruokakuvaamisesta, jossa olen todella noviisi. Yksittäisten projektien lisäksi olen tietysti assaroinut Maria ja voi pojat, enpä arvannut millaiselle hauskalle oppimismatkalle pääsen! Ensi viikolla tulee tällekin mahtavalle yhteistyölle kaksi vuotta plakkariin <3

Food photo

Ja jotta tämä muutosten perinne ei katkeaisi, toi vuodenvaihde taas mukanaan uusia tuulia. Yhteistyöni Marin kanssa jatkuu edelleen (jee!), mutta vuosi päättyi ja uusi alkoi työn puolesta Ruokaboksin* merkeissä. Aloitin nimittäin joulukuussa tekemään heille reseptiikkaa ja reseptivihkon kuvat ovat myös käsialaani. IIKS.  Aika jännää on nyt, kun ensimmäiset ohjeeni ovat tupsahtaneet maailmalle ja koteihin.

Pelonsekaisesti odottelen palautteita, että tuleeko sieltä peukkua ylös vai alas? On vähän hassua, että näin hermostuttaa. Olenhan ollut laatimassa reseptiikkaa Pirkka- ja K-Ruoka -lehtiin, joiden levikki on maanlaajuinen. Ja jokunen ihminen käy tätä blogiakin lukemassa, kiitos siitä teille! Mutta silti jänskättää. Ehkä se on ylipäätään tämän ruokatyön luonne? Minä ainakin teen näitä hommia niin sydämestäni ja haluan kirjoittaa sellaisia ruokaohjeita, jotka innostaisivat ihmisiä ruoanlaittoon ja kokeilemaan uusia juttuja. Ennen kaikkea haluan tehdä hyvänmakuista ja sesonkien mukaista ruokaa! Eiköhän siinä ole missiota yhden ihmisen työksi, vai mitä?

*Ja että mikä Ruokaboksi?  Lue lisää täältä. Ohjeitani löydät viikolta 4, muutaman viikolta 5 ja viikosta 7 eteenpäin säännöllisesti.

 

Aperol-verigreippimarmeladi ja ruikutusta vuoden vaihtumisesta

Vuosi vaihtui ja elämä jatkuu!

Aperol marmelade

Totta puhuakseni itselleni nämä vuoden vaihteet ovat aina vähän nihkeitä aikoja. Rakastan joulua ja kaiken sen tunnelmallisen kotoilun taaksejättäminen vähän ahistaa. Tammikuu tulee aina liian aikaisin ja se kestää aivan liian kauan. Tammikuu on yksi loputon ankeiden päivien ketju, jos minulta kysytään.

Viime vuonna tammikuussa ei myöskään valon määrällä päässyt juhlimaan. Muistan tämän varsin hyvin, kun yritin kuvata isoa asiakastyötä ja valoa tuntui tihkuvan minimaalisesti ehkä tunnin. Vähän kuten tänään. Pilvet roikkuu maassa asti eikä lumesta tietoakaan. Huoh.

Jotenkin olen itseni aina tästä tammikuusta läpi raivannut. Suunnitelmani tammikuun selättämiseksi sisältää yleensä paljon kynttilöitä, ystävien tapaamista, ulkonasyömistä ja kotona lohturuokien kokkailua. Siihen kuuluu myöskin jonkin verran surumielistä joulun perään haikailua, joten on lienee sopivaa palata tähän aperol-verigreippimarmeladiin, jota tein pienen erän joululahjoiksi.

home made marmelade from aperol and red grapefruits

Ohjeen nappasin Olive magazinesta ja on melko monivaiheinen, mutta ehdottomasti tekemisen arvoinen. Verigreippien sesonki on vielä parhaimmillaan ja erityisesti luomuverigreipit ovat olleet tosi hyviä. Marmeladi maustetaan Aperolilla ja se lisätään marmeladiin aivan lopuksi. Aperolin voi hyvin jättää pois taloudessanne on lapsiruokailijoita. Sopii ihan älyttömän hyvin paahtoleivän päälle ja miksei sitä voisi ujuttaa pullavanukkaaseen tai croissantin väliinkin. Tai kääretortun täytteeksi, nam! Ohjeen marmeladiin löydät täältä.

Aperol on italialainen aperitiivi, joka on kirkkaan oranssi ja maistuu happaman makealta. Se valmistetaan parista eri appelsiinilajikkeesta ja maustetaan katkeroilla sekä yrteillä. Juoma on varmaankin tunnetuin Aperol Spritz -juomasta, jossa Aperolin joukkoon sekoitetaan proseccoa ja soodavettä.

En tee uuden vuoden lupauksia, mutta jotain toiveita minulla on koskien tulevaa. Toivon, että oppisin pitkäjänteisemmäksi ja oppisin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.  Vaikka nauttimaan siitä verigreippimarmeladilla päällystetystä paahtoleivästä sen sijaan, että yritän syödä, selata puhelinta ja kirjoittaa sähköpostia samalla.  Toivon, että löytäisin aikaa ja energiaa kirjoittamiseen. Myös jonkinlainen suunnitelmallisuus olisi tervetullutta ja voisin varmaan elää hiukkasen vähemmällä itsekritiikillä, kiitos!

Millaisia odotuksia tai toiveita sinulla on tälle alkaneelle vuodelle?

 

Purjoa ja papuja Nigel Slaterin tapaan

Tänään on luvassa lohturuokaa purjon ja papujen muodossa.

 

”The arrival of the first snap of cold is invigorating, like jumping into an ice pool after the long sauna of summer. Winter feels like a renewal, at least it does to me. I long for that ice-bright light, skies of pale blue and soft grey light that is at once calm and gentle, fresh and crisp. Away from the stifling airlessness of summer, I once again have more energy. Winter has arrived.” Nigel Slater, The Christmas Chronicles.

 

Olen useasti täällä blogissakin ihastellut suosikkiruokakirjailijani, Nigel Slaterin, tapaa kirjoittaa. Tuossa yllä olevassa katkelmassa hän on osannut pukea sanoiksi juuri sen mitä talvessa rakastan, silloinkin kun sataa räntää vaakasuoraan. Talvella tunnen taas eläväni ja huomaan kuinka alan aamuisin heräillä jo aiemmin (tiedän, not real!) ja päässä surisee jos jonkinlaista resepti-ideaa ja suunnitelmaa joulun ajalle.

Sen lisäksi, että Nigel kirjoittaa aivan tavattoman kauniisti, ovat hänen ruokaohjeensa 100% veden suuhun herauttavia ja aina vuoden aikaan sopivia, kuten tämä haudutetusta purjosta ja pehmeistä valkoisista pavuista tehty muhennos. Purjo-papumuhennos syntyy vähän kuin itsestään ja ei vie arki-iltanakaan liikaa aikaa. Purjo on mielestäni yksi aliarvostetuimmista kasviksista, vaikka siitä tulee hauduttamalla ihanan pehmeää ja purjon kirpakka sipulisuus pyöristyy melkein makeaksi. Parhaiten tämä onnistuu hauduttamalla purjoa voin kanssa – öljykin käy, mutta se ei samalla tavalla korosta purjon makua.

Nigel Slater's leeks and haricot beans

Nigel tarjoaa tämä purjo-papumuhennoksen paistettujen makkaroiden kanssa. Minulla oli pakastimessa Herrakunnan lampaan suussa sulavaa karitsan entrecotea, jonka paistoin edellisenä päivänä valmiiksi ja lämmitin uudelleen ennen tarjoamista.  Karitsan tai makkaroiden sijaan pala hyvää lämminsavustettua  siikaa tai lohta kävisi varmasti yhtä hyvin. Varaa lisäksi rapeakuorista leipää, jolla voit mopata lautasen tyhjäksi. Sen verran hyvää tästä tuli!

Nigelin uusin kirja, The Christmas Chronicles, on ilmestynyt nyt syksyllä ja odotan kärsimättömästi, että saan sen eteeni. Vähän sellaista nimittäin minulle lupailtiin syntymäpäivälahjaksi. Sitä ennen on tyytyminen The Guardianin viikonloppuliitteeseen.

Nigelin purjo-papumuhennos

3 keskikokoista purjoa
3 kuorittua valkosipulinkynttä (oma lisäykseni)
30 g voita
1 dl vettä
2 1/2 dl kanalientä
1 tlk valkoisia papuja
lehtipersiljaa tai timjamia
suolaa, mustapippuria

Huuhtele purjot ja leikkaa ne noin 1 cm paksuisiksi kiekoiksi. (Leikkasin mukaan myös vähän purjon vihreää osaa.) Huuhtele kiekot vielä huolellisesti. Kuumenna voi ja vesi kiehuvaksi kattilassa ja lisää purjot sekä valkosipulikynnet. Peitä pinta leivinpaperilla ja nosta kansi päälle. Hauduta kannen alla 8-9 minuuttia, kunnes purjot antavat hieman periksi. Kaada kattilaan liemi ja kuumenna. Soseuta purjot tehosekoittimessa tai varovasti sauvasekoittimella, älä kuitenkaan aja seosta täysin sileäksi soseeksi.

Kaada purjot takaisin kattilaan ja kääntele joukkoon huuhdellut valutetut pavut. Kuumenna vielä hetki ja mausta suolalla, pippurilla sekä haluamillasi yrteillä.

Karitsan entrecote

300 g karitsan entrecotea
ruskistamiseen voita
maustamiseen suolaa, pippuria
vuokaan 4 salottisipulia, 5 timjamin oksaa, 1/2 dl sherryä tai lihalientä

Ota liha huoneenlämpöön puoli tuntia ennen valmistamista. Ruskista entrecote kauttaaltaa pannulla ja mausta suolalla sekä pippurilla. Paloittele salottisipulit pariin palaan, lisää liha sekä timjami. Lorauta vuokaan neste ja peitä foliolla. Paista 150 asteessa noin 1,5 tuntia, kunnes liha on mureaa. Anna vetäytyä ennen tarjoamista. Jos valmistat entrecoten edellisenä päivänä, lämmitä se vuoassaan sipulien kanssa uunissa folion alla. Viipaloi liha ja lisää muhennoksen päälle. Lisää myös pehmenneet salottisipulit.

Hvala Kroatia! (Kiitos Kroatia!)

Croatian white wine with noce views

YHTEISTYÖSSÄ VISIT CROATIAN KANSSA

Tämän postauksen kirjoittaminen on long over due, kuten kolmannella kotimaisella tavataan sanoa, sillä pääsiäismatkastamme Kroatiassa on kulunut kohta jo puoli vuotta! Toisaalta, ensi viikolla vietetään ainakin täällä etelässä syyslomaviikkoa ja veikkaanpa, että Split saattaa olla monella pitkän viikon lopun kohteena ja miksipä ei olisi, sään siellä pysytellessä edelleen reippaasti yli 20 asteen.

Lähdimme Kroatiaan viettämään ystävämme nelikymppisiä (vai oliko se kolmekymppisiä?) ja isolla porukalla suuntasimme kiirastorstaina Splitistä kohti Baška Vodan kylää ja siellä meitä odottavaa luksusvillaa. Sitä ennen vietimme kahdestaan pari päivää Splitissä, jossa Kroatian matkailun edistämiskeskus oli meille järjestänyt kaksi lounasta sekä ruoka-aiheisen opastuskierroksen paikallisen oppaan johdattamana.

Juttua Baška Vodan reissustamme ja upeasta talosta, jossa saimme pääsiäisen viettää, löydät Gian ja Miikan Matkakuumetta-blogista. Ja sattuipa niin hienosti, että kiitos Gian ja Miikan kirjoittaman jutun, saimme kutsun vierailla villassa toisenkin kerran. Uusi matka on luvassa huhtikuun lopulla. (Kuvittele tähän kohtaan sellaista pientä innostunutta kiljuntaa!)

Views from the palace terrace

Tämä postaus on kuitenkin ruokapainoitteinen ja se ei varmasti ole mikään yllätys! Paljon tuli otettua kuvia vanhoista taloista,  hämäristä pittoreskeista kujista, pyykkinaruista ja lampuista, mutta ne jätän nyt väliin. Onpahan sitten jotain uutta nähtävää, jos Splitin suunnalle lähdette!

Yövyimme Splitissä pienessä hotellissa nimeltä Abokamento Boutique Rooms, joka oli aivan vanhan kaupungin ytimessä.  Abokamento ei ole osa mitään hotelliketjua vaan sitä pyöritti superystävällinen ja huomaavainen nuorimies Marin, joka tuntui todellakin olevan asiakaspalvelussa elementissään. Hotellin alakerrassa oli mainio Bokeria-ravintola ja viinibaari, jossa nautimme aamupalamme ja tuloiltana myös illallisen. Vahva suositus!

Tässä kohtaa on erikseen mainittava miten ystävällisiä kroatialaiset ovat! Sellaista aitoa ystävällisyyttä ja avuliaisuutta, ilman välimerenmaissa joskus esintyvää tunkeilevaisuutta.  Apua saimme joka kerta, vaikka aina ei yhteistä kieltä oikein löytynytkään. Toki turismi on Kroatiassa vasta kovassa nousussa ja pidempään turistimekkoina olleiden paikkojen kyllästymistä turismiin ei Kroatiassa vielä ole havaittavissa. Huhtikuussa turistikausi oli vasta alkamassa, joten sekin varmasti vaikutti kokemukseemme.

Restaurant Bokeria in Split

Splitissä parhain anti on vanhassa kaupungissa ja meren rannalla. Kaupungin pohjoispuolella on valtava puistoalue, Marjan, jossa on kuulemma hyvä uimaranta ja se on erinomainen piknikohde. Meillä ei valitettavasti ollut aikaa käydä tuolla puistossa, mutta jos sää ja aika sallii, niin paikka on varmasti matkan arvoinen.  Splitistä kulkee myös useita laivalauttoja lähisaariin sekä Italian puolelle Anconaan. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että off season -aikaan lauttoja kulkee harvemmin.

Saavuimme Spilitiin pari päivää ennen pääsiäistä ja ilma oli ihanan lämmin. Turisteja oli jo jonkin verran, mutta toisin kuin Gia ja Miika, me emme tuolloin juurikaan suomalaisiin törmänneet. Asia olikin sitten ihan toinen pääsiäisen jälkeen. Vanhan kaupungin keskusta oli täynnä suomalaisia turreja ja sanoinkin J:lle, että ihan kuin Tallinnassa oltaisiin. Ikävä kyllä.

Beautifull wall in Apetit, Split

Ensimmäiselle päivälle meille oli järjestetty lounas kehutussa ravintola Apetitissa. Enpä arvannut, että jaamme lounaamme yli kahdenkymmenen aasialaisen kanssa… Ravintola oli täpöten täynnä ja kun jututimme omistajaa, hän kertoi että tällaisia seurueita heillä on kesäisin ihan järjestään. Kanssamme ruokaillut ryhmä oli kotoisin Etelä-Koreasta ja ilmeisesti he tekivät bussilla samaa kiertomatkaa, kun joku eteläkorealainen, paikallisesti supertunnettu poptähti oli tehnyt.

Valitettavasti emme ehkä saaneet lounaalla parasta käsitystä ravintolan tasosta: alkuruoaksi tarjottiin valtavat lautaselliset sellaista perussalaattia, joka koostui lehtisalaatista, tomaatista ja kurkusta.  Pääruoaksi valitsimme kokonaisena paistettua meribassia, joka itsessään oli hyvää, mutta ei mitään maailmoja mullistavaa. Toinen pääruokavaihtoehto olisi ollut lihapata, mutta lämpötilan hipoessa +25 astetta ei lihapata oikein jaksanut innostaa.  Ravintolan iltalista kuulosti hyvältä ja siinä italialaisen ruokakulttuurin vaikutus näkyi vahvasti. On ehkä yllättävää, että erilaiset pastat ja risotot ovat tärkeä osa kroatialaista ruokakulttuuria. Erityisessä asemassa on mustanpuhuva ja syvänmakuinen mustekalarisotto, jota saimme matkamme aikana pariinkin otteeseen maistaa.

Kiirastorstaina saimme oppaaksemme ihastuttavan Vjeranin Splitin matkailutoimistosta. Hän johdollaan suuntasimme ensin kalahalliin. Suurin vilske  hallissa oli jo takana päin, mutta saimme silti ihastella jos jonkin näköistä merenelävää. Tämä nykyinen kalahalli on rakennettu vuonna 1860. Edellinen halli oli rakennettu lähemmäs rantaa, jolloin käytännössä kalastajat vain nostivat kalat suoraan veneestä halliin. Uusi halli ei kovin kaukana ole rannasta sekään. Hauska knoppitieto, jonka Vjeran meille kertoi liittyy rikkiin. Tuo ranta-alue on nimittäin sellaista, että maaperästä erittyy rikkiä ilmaan. Rikki puolestaan vaikuttaa siihen, että kärpäset karttavat aluetta. Näin ollen kärpäsiä ei myöskään pyöri kalojen ympärillä. Kätevää! Kerrotaan myös, että Diocletianus olisi valinnut Splitin alueen valtakunnakseen juuri rikin vuoksi, sillä hän hoidatti reumaansa rikkikylvyissä. Kalahallista kun kävelee suoraan lahden poukamaan, ei rikin hajulta voi välttyä, mutta muutama metri sivummassa on ilma taas raikasta.

 

Seuraaavaksi suuntasimme Splitin torille (green market) tutustumaan paikallisiin raaka-aineisiin.  Valtaosa torimyyjistä oli jo eläkeiän ohittaneita mammoja ja pappoja ja mietin aluksi, että miten kauan tällainen toritoiminta jatkuu, jos viljely on ikäihmisten harteilla? Kun juttelimme Baška Vodassa meille taloa vuokranneen perheen tyttären kanssa, hän kertoi, että heillä on myös kauppapuutarha, jonka toimintaan koko perhe, pikkuveljeä ja mummoa myöten, osallistuvat. Eli todennäköisesti, kun peltotyöt ja muut raskaat toimet ovat isovanhemmille liikaa, siirtyvät he torille myymään. Näin ainakin päättelin!

Torilla oli kevätsesonki parhaimmillaan ja pysähtelin melkein joka kojulla. Vjeran ystävällisesti tulkkasi ja sain luvan ottaa kuvia niin tuotteista kuin myyjistäkin. Villivihanneksia oli myynnissä todella monessa kojussa – oli villiparsaa, voikukkaa, fenkolia, rucolaa… Myös paikallisten suosikkia mangoldia myytiin valtavina nippuina. Mukaani tarttui lähes kaikkea! Mangoldi on muuten tärkeä raaka-aine paikallisesssa suolaisessa piirakassa, soparnikissa, jonka alulähteet sijoittuvat Splitin lähelle Poljican kylään. Soparnik paistetaan valtavaksi, ohueksi piiraksi ja se on erinomainen välipala!

Soparnik - croatian swiss chard pie

 

Toinen erikoisuus, johon torilla törmäsimme oli carob eil johanneksenleipäpuu. Carob-hedelmä näyttää vähän ylikypsältä, kuivuneelta banaanilta, jonka päältä on rekka ajanut! Monelle carob saattaa olla tutumpi jauhemuodossa kuin kokonaisena kuivattuna hedelmänä. Vjeran kertoi meille, että hänen lapsuudessaan suklaa oli harvinaista herkkua, mutta carobia kasvoi lähes jokaisessa pihassa, joten sitä syötiin makean himoon ja suklaan korvikkeena. Pitihän sitä sitten ostaa (valtava pussillinen) ja testata mitä porukkamme oli siitä mieltä. Suurta ihastusta ei carob aiheuttanut. Kova kuori ja sisällä olevat isohkot siemenet herättivät vähän ihmetystä. Mausta saa kyllä kiinni sen, miksi sitä käytettiin suklaan korvikkeena, ja se näyttäisi edelleen luontaistuotemarkkinoinnissa kulkevan kaakaon ja suklaan korvaajana.

carob

carob eli johanneksenleipäpuu

Meillä oli Vjeran seurassa ilo tutustua myös paikalliseen ravintoloitsijaan, jonka kanssa juttelimme pitkät tovit siitä mitä ruokamaailmassa juuri nyt tapahtuu ja mitä kroatialaisessa ruokakulttuurissa on parhaillaan menossa. Muutoksen tuulet puhaltavat myös kroatialaisessa ruokaperinteessä ja se mitä itse huomioimme, oli kova yritys saada annoksia hienoimmiksi. Vähän sellaista kuin Suomessa joskus 90-luvun vaiheessa – kaikenlaista turhaa pipertämistä ja kikkailua, raaka-aineiden ja ruoan maun jääden ulkonäön alle. Lohduttelin, että suunta varmasti heilläkin muuttuu ja paluu paikallisiin raaka-aineisiin kyllä vielä tapahtuu.

Ja todella toivon niin, sillä Jozen konobassa saimme maistaa niin herkullista tonnikalasalaattia etten ole aiemmin syönyt. Tonnikala oli kylmäsavustettua ja sen kanssa tarjottiin ohuttakin ohuempia sitruunaviipaleita, salaattia, oliiveja ja Visin saarelta poimittuja ja suolaan säilöttyjä kapriksia! Söimme Jozen konobassa vielä lähtöpäivänämme tätä samaa salaattia ja pääruoiksi valitsimme risottoja: minä mangoldilla ja mies merenelävillä. Todella mainioita annoksia molemmat.

Tonnikala totta kai nosti puheeksi kalastuksen ekologisuuden ja Vjeran kertoi, että tilanne Adrianmeren puolella on vaikea. Muutama kesä sitten kalakanta oli todella vähissä ja turistien into syödä paikallista kalaa huipussaan. Tilanne johti siihen, että ravintolat hankkivat omia veneitä, joilla he ajoivat merelle kala-aluksia vastaan ostamaan kalat ennen kuin veneet pääsivät edes rantaan saakka. Kroatian rannikon runsas saaristo on otollista aluetta kaloille, kun taas Italian puolella saaria on vähemmän ja näin ollen myös kalakanta pienempi. Tämä on johtanut siihen, että italialaiset tulevat Kroatian puolelle ostamaan kalojaan.

Konobat ovat paikallisia pieniä ravintoloita, joihin Kroatiassa törmää usein. Konoba-nimeä ei voi kuitenkaan käyttää kuka vaan ravintolastaan, vaan ravintolan listalta on löydyttävä tiettyjä perinteisiä ruokia ja siellä on oltava valkoiset pöytäliinat! Varsinaisen lounaamme tuona päivänä nautimme Konoba Varosissa, joka on yksi vanhimmista konobista Splitissä. Lounaaksi valitsimme mustekalarisottoa sekä paikallista erikoisuutta, pašticadaa. Pašticadasta tuli mieleen vähän äidin 80-luvulla valmistamat luumutäytteiset possurullat. Tosin tämä ruoka valmistetaan vasikasta ja liha haudutetaan luumukastikkeessa, joka maustetaan punaviinilla. Pašticada tarjoillaan perunamykyjen kanssa.

Tässä kohtaa on ehkä syytä varoitella annosten koosta. Ne ovat valtavia. Ihan hävetti siinä oppaamme edessä olla ja todeta, että minä en mitenkään pysty syömään koko tätä lihamäärää, en vaikka kuinka yritän. Oppaamme Vjeran totesikin, että suuret annokset kuuluvat kroatialaiseen ruokakulttuuriiin. Eräs paikallinen trendikäs ravintola joutui hiljattain lopettamaan, koska paikallisten mielestä annosten hinta ja koko eivät vastanneet odotuksia. Kyselin vähän, että miten ruokailu ja ruoka-ajat ylipäätään arkena hoituvat? Vjeran kertoi, että lounas on yleensä kevyt ja usein jonkin sortin leipä tai leivonnainen ja se haetaan paikallisesta leipomosta. Isoin ateria syödään kotona viiden maissa. Arkena syödään paljon kasvisruokia ja perjantaisin katolisen perinteen mukaan kalaa. Viikonloppuisin kokoonnutaan usein yhdessä perheen ja suvun kanssa syömään, silloin usein on lihaa tarjolla.

Wild asparagus

Olimme todella iloisia siitä, että saimme jakaa tuon kiirastorstai-aamupäivän Vjeranin kanssa. Moni asia olisi jäänyt ihmettelyn tasolle ja emme olisi ikipäivänä löytäneet Jozen konobaan. Ruokailoittelu ei toki tuohon loppunut, sillä villassamme herkuttelimme paikallisilla raaka-aineilla joka päivä ja matkan kruunasi synttärisankarille järjestetty illallinen, jonka talon omistajat meille valmistivat.  Ja kun mainitsin niistä isoista annoksista… he laittoivat ruokaa pienelle armeijalle! Odotukset ovat korkealla seuraavaa matkaamme varten. Sen voin taata, että luvassa on hyvää ruokaa ja juomaa upeissa maisemissa!

 

Visit Croatia tarjosi meille lounaan Apetit-ravintolassa ja Konoba Varosissa sekä opastetun kierroksen Splitissä. Kiitos heille!

***********************************

Thank you Visit Croatia for the lunches at Apetit and Konoba Varos. Also warm thanks to our expert guide Vjeran, who truly made the trip exceptional!

 

Pari sanaa kesäkurpitsasta

Kesäkurpitsa – tuo kasvismaailman ankeuttaja. Se on kuin sateinen harmaa marraskuun päivä tai unettavan monotoninen ja rutikuiva radioääni.  Kesäkurpitsassa ei ole mitään inspiroivaa, innoittavaa ja ennen kaikkea, siitä puuttuu maku.

Zucchini tops and parmesan broth by Gabrielle Hamilton

Pahimmillaan kesäkurpitsa on sellainen kotipuutarhassa ylisuureksi mötikäksi kasvanut halko, mikä sopisi paremmin Retu Kivisen käteen kuin ruokalautaselle. Liian kylmässä säilytettynä kesäkurpitsaan saa vielä mukavan karvaan maun. Onhan se ihan kiva ohueksi höylättynä ja marinoituna, paistettuna tai raakana, mutta milloin ihan kiva on ollut positiivinen ilmaus? Muutoin tuo kesäkurpitsa tahtoo olla sellainen tilkekasvis keittiössämme. Sitä tulee laitettua ruokiin, kun ei oikein keksi mitä muuta laittaisi, mutta jotain lisävolyymiä ruoka tarvitsee.

Joten näistä lähtökohdista on ehkä yllättävää, että päädyin valitsemaan hävikkifestareiden näytöskeittiön raaka-aineeksi kesäkurpitsan!  Oli minulla oikeastaan yksi taka-ajatus. Halusin nimittäin päästä testaamaan Gabrielle Hamitonin Prune-kirjasta muutamaa ohjetta ja näin kätevästi osallistua myös keittokirjahaasteeseen! Multitasking, whoop!

Olen tätä Prune-kirjaa selaillut ja pysähtynyt lukemaan Gabriellen ajatuksia useampaan otteeseen. Olen ihaillut hänen intohimoista suhtautumistaan raaka-aineisiin ja sitä kuinka hänen äänensä kuuluu kirjan sivuilta. Ja löysin Gabriellesta keittiöhengenheimolaisen, joka rakastaa järjestystä ja jonka mielestä on ”It’s great to be classic and not trendy!”

Kun mainitsin, että Gabriellen ääni kuuluu kirjan sivuilla, niin todellakin! Hän nimittäin esiintyy  The Mind of  a Chef-sarjan uusimmissa jaksoissa ja kun katsoin ensimmäisen jakson, tuntui kuin olisin törmännyt vanhaan tuttuun, niin tunnistettava tyyli hänellä on. Juuri tästä syystä pidän esimerkiksi Nigel Slaterin kirjoista, jotka tunnelmallisuudessaan ja kertojaäänessään ovat vailla vertaansa.

Prune-kirjassa on mainio osuus nimeltä Garbage. Siinä Gabrielle ohjeistaa mitä kaikkea (ammatti)keittössä syntyneille jämille ja jätteille voi tehdä.  Ensimmäinen ohje, joka suorastaan hyppäsi silmilleni, oli Parmesan Broth. Tämä umamia pursuava liemi valmistetaan parmesaanin kannoista ja vedestä. Meillä suur-pastasyömäreillä kuluu parmesaaania aika hurjaa vauhtia ja niitä kantapaloja tulee jemmailtua jääkaappin. Aina ei niitä kuitenkaan muisteta lisätä tomaattikastikkeisiin hautumaan, joten tämä liemi on hyvä tapa käyttää kerralla isompi määrä kantapaloja. Liemestä tulee todella täyteläisen ja vahvan makuista. Mietin, että se sopisi vaikka oikaistuun cacio & pepe -pastaan tai liemipohjaksi paistetuille sienille (lue: tateille).

Toinen ohje, johon tartuin oli Zuccini Tops, kesäkurpitsatalkoiden henkeen. Nimensä mukaisesti ohjeessa on kyse kesäkurpitsojen kannoista. Tämä ohje saattaa olla mieleen kesäkurpitsoja kasvattavalle ja säilövälle, sillä kantoja niistä jää yli. Aivan superhelppo valmistaa ja kesäkurpitsan kannat voi tarjota kuumina hyvän oliiviöljyn kanssa tai tämän parmesaaniliemen kanssa kuten minä tein. Tärkeintä tässä ohjeessa on se, että kannat ovat hyväkuntoisia ja mukana on myös hieman kesäkurpitsan lihaa, pelkkä kantanappi yksistään ei siis riitä.

#suurikeittokirjahaaste  #kesäkurpitsatalkoot  #hävikistäherkuksi

 

Parmesaaniliemi

Kaiva jääkapista parmesaanin kannat ja laita ne kattilaan. Lisää vettä, niin että kannat peittyvät kunnolla (vettä saa olla n. 10 cm kerros). Keitä hiljalleen poreillen ilman kantta, kunnes maitorasva alkaa helmeillä pinnalla ja maku on täyteläinen. Tähän menee  1-1 1/2 tuntia. Siivilöi liemi ja jäähdytä. Liemen voi hyvin pakastaa.

Kesäkurpitsan kannat

vähintään 8 kesäkurpitsaa
vettä
suolaa

Leikkaa kesäkurpitsoista kannat niin, että mukaan tulee myös vähän kesäkurpitsan lihaa. Siisti kannoista tummat kohdat pois ja nosta ne kattilaan. Kaada päälle vettä niin että kannat kunnolla peittyvät. Lisää reilusti suolaa. Kuumenna kiehuvaksi ja alenna sitten lämpöä. Keitä hiljalleen noin 10 minuuttia, kunnes kannat tuntuvat pehmeiltä. Kokeile kypsyyttä bambutikulla tai veitsen terällä. Valuta varovasti ja asettele kannat pienelle lautaselle yhteen kerrokseen. Valuta lautaselle parmesaanilientä tai oliiviöljyä ja anna kuumien kantojen imeä itseensä lientä / öljyä. Ripottele päälle sormisuolaa ja tarjoa lämpiminä.

Molemmat ohjeet ovat kirjasta Prune. Gabrielle Hamilton. Random House.

  • Korjattu Chef’s Table The Mind of a Chefiksi.

Eräs kasviskohtalo ja Hävikkifestarit

 

YHTEISTYÖSSÄ HÄVIKKIFESTARIT

Ensi viikonloppuna järjestetään Teurastamolla Hävikkifestarit, jossa keskustellaan paljon mm. siitä kuinka ruokahävikkiä voitaisiin vähentää. Paikalla voi nauttia hävikkilounaasta, tutustua eri toimijoiden infopisteisiin sekä tulla seuraamaan meidän ruokabloggaajien näytöskeittiöitä, joissa hävikkiraaka-aineista valmistetaan ruokaa. Luvassa on rautaisannos tietoa, vinkkejä ja herkullisia maistiaisia.

Omana aiheenani on kasviksista ja hedelmistä aiheutuva hävikki otsikolla ”Väsähtänyt salaatti ja muita kasviskohtaloita.” Ja tässä yksi sellainen, kasviskohtalo.

Helpoin tapa vähentää kotona tapahtuvaa ruokahävikkiä on ostaa vähemmän, suunnitella paremmin ja pitäytyä tehdyissä suunnitelmissa. Kuulostaa iisiltä eikö vain? Elämä ei valitettavasti aina mene kuten suunnittelee ja hyväksi aiotut ruokasuunnitelmat voivat hetkessä muuttua – joku sairastuu perheessä, on pitkiä työpäiviä, ruoanlaitto ei innosta, tulee iltamenoja… Ja tällaiselle ruokaihmiselle voi iskeä kaupassa satokausisokeus.

Tiedätkö tunteen, kun astut kaupan hedelmä- ja vihannesosastolle ja kaikki, siis aivan KAIKKI, näyttää tuoreelle ja houkuttelevalle? On lehtikaalia, mustakaalia, just sopivan kokoisia kyssäkaaleja, upeita punajuuria naatteineen ja hei, mitäs nää on? Söpöimpiä kesäkurpitsoja koskaan! Ja noi nauriit – niistä sais kaikkea kivaa! Oliko tuolla vielä juuresellerikin naatteineen? En kestä!

The time of year when there is abundance of vegetables

Kaupasta lähtiessä kädet venyvät ainakin 10 cm, kun kauppakassit on sullottu täyteen satokauden herkkuja. Kotiin päästessä pieni hiki nousee jo otsalle, kantamisesta kyllä, mutta myös siitä, että mihinkäs nämä kaikki ihanuudet laitetaan? Pienessä jääkaapissa on vain yksi laatikko, jonne samaan lämpötilaan pitäisi survoa niin kaalit, juurekset kuin marjatkin, salaateista puhumattakaan. Jonkin sortin logistiikkainsinöörin taitoja tarvitaan, kun yritän saada laatikkoon kaikki mahtumaan. Kesäkurpitsat päätyvät laatikon pohjalle, jotta eivät laatikkoa avatessa nirhaudu, kovimmat juurekset tungen päällimmäiseksi. Pieni tönäisy ja laatikko menee kiinni, just ja just.

Ja sitten tulee se arki ja kaikki loistokkaat suunnitelmat kasvisten pään menoksi valuvat viemäriin. Niin käy pian myös niille alimmaiseksi survotuille kesäkurpitsoille, jotka ovat pitkän varastoinnin lisäksi kärsineet  ei niin optimaalisesta säilytyslämpötilasta. Huono omatunto kolkuttaa, joka kerta, kun avaan jääkaapin. Ne suloiset punajuuret ja nauriit huutelevat siellä, että huhuu? Onko rouva ruokabloggaajalla hetki aikaa keskustella ruokahävikistä?

Nyt on, sanon minä.

Jotain on tehtävä ja se alkaa tästä! Kaivan kesäkurpitsat laatikosta ja pelastan ne bioastialta, vielä kun ehdin!

No mitäkö niille kesäkurpitsoille tein? Se selviää Hävikkifestareiden näytöskeittiössä.  Näytöskeittiöihin voit ilmoittautua täältä:

https://www.lyyti.fi/reg/Bloggareiden_Naytoskeittiot_Havikkifestareilla_9019

*Paikalla on lisäkseni pitkän linjan leipätaituri Arja-Elina Laine Makujen Päiväkirja -blogista, Tiskivuoren emäntä Heidi ja Siskot kokkaa -blogin Nelle.*

Kuuma ilta Tabascon merkeissä

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ

Different kind of Tabasco sauces

 

Ensi vuonna tulee 150 vuotta täyteen siitä, kun maailman laajuisesti tunnettua Tabasco-kastiketta alettiin valmistaa Avery Islandilla Lousianassa.

Minulla oli pari viikkoa sitten ilo osallistua Tabasco-brändilähettiläs Richard McCormickin järjestämälle illalliselle yhdessä Jotain Maukasta -Marin ja Kamera&Kauha-blogin Antin kanssa. Richard oli Tabasco-lähettiläänä saanut ainutlaatuisen tilaisuuden päästä vierailemaan Avery Islandilla, jossa Tabascoa edelleen valmistetaan McIlhennyn perheen johdolla. Richard kertoi, että kaikki yrityksessä mukana olevat perheen jäsenet osallistuvat kokonaisvaltaisesti yrityksen toimintaan ja kaikkien heidän tulee hallita jokaikinen Tabasco-kastikkeen valmistukseen, pakkaukseen ja myyntiin liittyvä työvaihe. Todellinen perheyritys siis edelleen!

Tabasco's brand ambassador from Finland, Richard McCormick

Chilien ystävänä minua kiinnosti tietysti kuulla, että mitä chililajikkeita kastikkeisiin ylipäätään käytetään ja miten valmistus tapahtuu? Olinkin aika yllättynyt kuullessani, että alkuperäisen Tabasco-kastikkeen chilinä käytetään vain yhtä chiliä – nimittäin capsicum frutens -chiliä, jonka siemenet yrityksen perustaja Edmund McIllhenny toi aikoinaan mukanaan Meksikosta tai Väli-Amerikasta. Tätä pensaspaprikan lajiketta on myöhemmin kutsuttu myös nimellä Tabasco-chili.

Itse kastikkeiden valmistus tapahtuu Avery Islandilla, mutta Tabascon suosion kasvettua ei kaikkia kastikkeisiin tarvittavia chilejä voida enää kasvattaa paikan päällä. Tällä hetkellä Avery Islandilla kasvatetaan ainoastaan ns. siemenchilejä, joiden siemenet viedään kasvamaan Tabascon sopimustiloille, jotka sijaitsevat ympäri maailmaa. Chilit poimitaan edelleen käsin ja vasta sitten, kun ne ovat täysin kypsiä. Oikealla kypsyysasteella taataan tuotteen tasalaatuisuus riippumatta siitä missä päin maailmaa chilit kypsyvät. Sopivan kypsyyden määrittämistä helpottaa alla olevassa kuvassa näkyvä väritikku. Chilin väriä verrataan tikkuun ja jos ne vastaavat toisiaan, ovat chilit valmiita poimittaviksi.

Ripe chilies are bright red

 

Chili paste after 3 months in oak barrels

Kastikkeen valmistukseen käytetään koko chilipalko ja chilit murskataan samana päivänä, kun ne ovat poimittu. Muista chilikastikkeista poikkeavan Tabascosta tekee se, että murskaamisen jälkeen chilimassa laitetaan tekeytymään tammitynnyreihin, joissa se saa kypsyä suolakuoren alla kolmen vuoden ajan!

Saimme illallisella maistaa kahta eri-ikäistä chilimäskiä – vuoden ikäistä sekä tätä kolme vuotta kypsynyttä ja olihan niissä eroja. Vuoden kypsynyt mäski oli selvästi kirpeämpi, raikkaampi ja terävän chilinen. Vanhempi mäski oli aluksi pehmeämmän makuinen, kunnes salakavalasti chilin polte kasvoi ja pian huokailimme hikeä otsalta pyyhkien. Posket punoittivat vielä monta tuntia maistamisen jälkeenkin!

Kun mäski on kypsynyt tammitynnyreissä riittävän kauan, suorittaa joku McIlhennyn perheen jäsenistä laaduntarkastuksen. Hyväksyttyyn mäskiin sekoitetaan sitten tislattua viinietikkaa, jonka jälkeen seoksen annetaan maustua nelisen viikkoa. Tämän jälkeen chilien kuoret, hedelmäliha ja siemenet suodatetaan pois. Tälle ylijääneelle massalle on myös kysyntää, sillä se myydään elintarviketeollisuudelle lihamarinadien ynnä muiden tahnojen valmistamiseen. Lopuksi kastikkeeseen lisätään vain suola, joka on muuten sekin paikallista ja peräisin Avery Islandin omasta suolakaivoksesta. Eli ei siis kovin montaa raaka-ainetta tarvita tähän varmasti maailman tunnetuimman chilikastikkeen valmistukseen.

Matching food w/ Tabasco sauces

Ennen Richardin valmistamaa illallista saimme vielä maistaa tabascokastikkeita yhdistettynä erilaisiin ruokiin. Emäntämme Ida, Arvid Nordqvistilta, oli koonnut kivan kattauksen neljästä tabasco-kastikkeesta, joista miedoin ja raikkain on vihreä Tabasco. Tämä kastike valmistetaan jalapenoista ja se oli nappivalinta guacamolen maustamiseen.  Tosi monikäyttöinen kastike, ihan mihin vaan!

Toinen kastike, jota maistoimme, oli Chipotle Tabasco. Tätä kastiketta varten jalapenot savustetaan pekaanipuun savussa. Chipotlen savuinen maku toimi ihanasti majoneesissa nachojen kanssa. Chipotlessa on jo tulisuutta pikkuisen enemmän vihreään kastikkeeseen verrattuna, mutta silti vähemmän kuin perinteisessä Tabascossa, jota maistoimme seuraavaksi. Bloody Mary -drinkkiä ei voi tarjota ilman Tabascoa ja miksipä klassikkoa muuttamaan!

Vaikka chipotle onkin yksi lempichileistäni, niin viimeinen makupari vei kyllä sukat jalasta. Habanerosta valmistettu Tabasco oli yhdistetty silkin pehmeään mutakakkuun. Voi pojat! Ihan täydellistä! Habaneron oma hedelmäisyys sopi tumman suklaiseen makuun mainiosti. Ida kertoi, että habanerokastiketta valmistettaessa oli haettu makuja Karibian suunnalta ja voin kyllä allekirjoittaa tämän. Kastiketta yksinään maistessani toi se elävästi mieleeni Jamaikan suunnalta tulleiden työkaverieni kokkaamat ruoat Lontoossa.

Italian rose wine was a good match!

Entä sitten illallinen? Aloitimme Richardin versiolla jenkkiklassikko Cobb-salaatista, jota hän oli tuunannut lehtikaalilla. Cobb-salaatti sai potkua vihreästä Tabascosta ja sitä oli käytetty niin kastikkeessa kuin lehtikaalinkin maustamiseen. Seuraava ruoka oli versio Po-Boysta eli lousianalaisesta katkarapuleivästä, jonka kastike oli maustettu perinteisellä Tabascolla. Mielenkiintoinen iltamme päättyi tuhtiin maissikakkuun, jonka kanssa tarjottiin habanerokastikkeella terästettyä suklaakastiketta ja mascarponevaahtoa.

Tämän enempää en ruoista aiokaan kertoa, sillä seuraavaksi on luvassa meidän omat kokeilumme Richardin ohjeista. Sen voin paljastaa, että Mari vastaa alkuruosta, Antti pääruoasta ja minä pääsen maissikakun kimppuun. Monta syytä siis seurata meitä niin instassa, facabookissa kuin blogeissakin. Saatatpa vielä päästä itsekin maistamaan Tabascon monipuolisia makuja!

Kiitos mukavan tulisesta illasta Richard McCormick ja Tabasco!

Older posts

© 2018 Haarukkavatkain

Theme by Anders NorenUp ↑