Yksi ruoanlaittajan tärkeimmistä ominaisuuksista on luottamus omaan arviointikykyynsä, vaikka se olisikin ristiriidassa valmistettavan ohjeen kanssa.

Tämä tuli taas todistettua, kun tein taannoin kinuskikastiketta omenapaistosta varten. Olin täysin unohtanut, että minulla oli valmiina testattuna monta hyvää kinuskiohjetta, joita olin hionut työväenopiston kursseja varten. Ihmettelin mielessäni valitsemastani Serious Eatsin kinuskikastikeohjeesta puuttuvia sokerin lämpötiloja, mutta päätin kuitenkin mennä sen ohjeen mukaan.

Aloitetaanpa alusta. Mielestäni helpoin ja paras tapa tehdä kinuskikastiketta on ensin kuumentaa kattilassa sokeri ja vesi, ja tähän kuumaan seokseen kaadetaan sitten kerma. Kuulostaa ihan selkeältä, eikö vaan! Paitsi, että sokeri-vesiseos täytyy kuumentaa riittävän kuumaksi ja riittävän kuuma on tässä tapauksessa 180 astetta. No, tässä Serious Eatsin ohjeessa käskettiin kuumentaa seos meripihkan väriseksi, mutta mitään lämpötilaa ei annettu. Olin suuressa viisaudessani keksinyt, että ruokosokeri on tällä kertaa hyvä, ja eihän siinä mitään vikaa sinänsä ollutkaan. Väriä lukuunottamatta. Valmiiksi ruskea sokeri näyttää sulaessaan ja kuumentuessaan tummemmalta huomattavasti aiemmin kuin tavallinen valkoinen kidesokeri. Vaikka epäilinkin itseäni, niin kaadoin kuitenkin kerman seokseen, joka näytti meripihkamaiselta. Virhe. Kerma ei lisättäessä edes sihahtanut, kun sen oikeassa lämpötilassa pitäisi ihan kuohua. Tuijottelin hetken lamaantuneena tuota laimean maitokahvin väristä lientä ja mietin, että mitä nyt? Sitten keksin, että jos jatkan kuumentamista riittävän pitkään, pitäisi seoksen alkaa muuttua paksummaksi ja värinkin tummentua.

Näin tein ja näin tapahtuikin. Moniko arvaa tässä vaiheessa, että mitä oikeastaan tapahtui? Pitkä keittäminen ei tehnyt seoksesta kastiketta, vaan toffeeta! Lämpimässä kattilassa seos oli juoksevaa, mutta testattaessa se kovettui melkein heti lusikkaan. Tässä vaiheessa alkoi jo hymy hyytyä. Ei uskoisi, että minä olen joskus opiskellut ruoanvalmistuksen kemiallisia ilmiöitä! Jostain mieleeni hiipi ajatus, että voin lisääminen toisi seokseen haluttua elastisuutta. Niinpä. Elastisuus oli kaukana siitä murenevasta ja värinsä mattamaiseksi muuttaneesta massasta, mikä oli lopputuloksena! Kylmä voi muutti toffeen rakenteen täysin – omarkarkkimaiseksi nimittäin. Kun kaavin massaa kattilasta astiaan oli se todellakin kuin Omar-karkkia, sellaista hieman kuivahtanutta, lähellä parasta ennen -päiväystä olevaa Omaria. Nauroin vedet silmissä, että tätä en kyllä olisi osannut tehdä tarkoituksella. Maussa ei ollut mitään vikaa ja päätin heti, että nämä kovan onnen karamellit täytyy kyllä hyödyntää jotenkin.  Ja niin syntyivät nämä puolukka-kermakarkkimuffinit.

En uskalla luvata, että selostukseni pohjalta tämä vahinko-Omar onnistuu, joten suosittelen käyttämään kaupasta saatavia kermakaramelleja. Muffinien ohje itsessään on yksinkertainen, kun kaikki aineet vain sekoitetaan keskenään. Alkuperäisen ohjeen taikinaan olen saanut Siskot kokkaa -blogin Nelleltä, joskus aikojen alussa. Se on käytössäni vähän muokkaantunut, mutta jogurtti on ohjeessa pysynyt. Puolukan sijasta voi muffineihin laittaa karpaloita tai herukoita.

Puolukka-kermatoffeemuffinit
8 kpl

3 1/2 dl vehnäjauhoja
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljajauhetta
1 1/4 dl sokeria
2 dl turkkilaista jogurttia
2 kananmunaa
1/2 dl öljyä
1 1/2 dl kohmeisia puolukoita
1 dl paloiteltuja kermakaramelleja

8 isoa muffinvuokaa
päälle: 1/2 puolukoita ja saman verran kermakaramellia murennettuna

Sekoita kuivat aineet keskenään. Mittaa kulhoon jogurtti, riko joukkoon kananmunat ja lisää öljy. Vatkaa seos tasaiseksi ja lisää kuivat aineet nopeasti sekoittaen. Kääntele taikinaan puolukat sekä paloitellut kermakaramellit. Jaa taikina muffinivuokiin ja koristele puolukoilla sekä karkkimuruilla.

Paista uunin keskitasolla 175 asteessa 20-30 minuuttia, kunnes muffinit ovat kauniin ruskeita. Nämä muffinit ovat parhaimmillaan paistopäivänä. Pakasta mahdolliset ylitse jääneet herkut.